Kaksplus.fi

31. heinäkuuta 2017

Mä tein sen! Opiskelupaikka vastaanotettu!

Olen aina ollut sellainen, kun jotain aloitan, suoritan sen kunnialla loppuun. Lukion jälkeen oli tarkoitus pitää välivuosi ja katsella eri vaihtoehtoja, mitä haluan tehdä isona. Ihan kuin olisin sen siinä iässä tiennyt? Päädyin kuitenkin heti hakemaan kouluun ja välivuosi jäi. Jotenkin sosiaali-ja terveysala oli aina ollut ykkösvaihtoehto ja yhtäkkiä istuinkin Stadia AMK:n, nykyisen Metropolian penkissä opiskelemassa suuhygienistiksi.

Ammattikorkeaan hakiessa en täysin tiennyt, mitä suuhygienistin ammatti pitää sisällään. Välillä opiskeluvuosien aikana mietin, että ehkä ala ei täysin ole sitä mitä haluan. Mutta annoin sille mahdollisuuden. Sillä eihän se, mitä kouluissa opetetaan, vastaa juurikaan alojen todellisuutta työelämässä. Nyt jälkeenpäin ajateltuna, en todellakaan olisi silloin kaksikymppisenä ollut kypsä tähän ratkaisuun, minkä nyt olen tehnyt ja en todellakaan silloin olisi osannut tehdä oikeaa päätöstä ammatinvalinnasta loppuelämäkseni. Se oli vähän sellaista hakuammuntaa ja itselleen uskottelua, että on valinnut oikein. Ja ehkä vähän kotoa opittuakin. Äitini terveydenhuoltoalan koulutus ohjasi minutkin sille tielle. Voiko kukaan oikeasti kaksikymppisenä tietää, mitä elämältään haluaa? Itsestäni ainakin tuntuu, että en edes tunne sitä tyyppiä enää, joka silloin olin. Miten se olisi voinut haluta elämältä samoja asioita kuin minä nyt?




Olen aina tykännyt piirtää, maalata, kirjoittaa ja olen muutenkin aika luova tyyppi. Pienenä saatoin tuntikausia kirjoitella runoja ja novelleja sekä piirrellä huoneeni lattialla. Tiesin, että olen niissä asioissa hyvä, mutta perheessäni ei arvostettu taideaineita ammatinvalintaan saakka, joten en koskaan edes osannut kuvitella, että niistä voisi leipänsä saada. Työelämän oravanpyörässä juostessa sisäinen paloni luovasta työskentelystä nosti aina välillä päätään, mutta pidin työstäni, työkavereistani ja tiesin, että olen omassa ammatissanikin hyvä. Jotain silti puuttui. Vakaasta tulotasosta olisi ollut työvuosina vaikea lähteä, varsinkaan kun ei olisi varmaksi tiennyt, mihin lähteä vaihtamaan. Toisaalta sosiaali-ja terveysalalla monipuolisempaan työhön, toisaalta taas johonkin aivan muuhun. Mutta ajattelin aina, että olisi typerää heittää hukkaan kaikki se kokemus ja tieto, mitä minulle oli hammaslääketieteestä kertynyt. Eihän se niin onneksi mene! Kaikesta opiskelusta ja kokemuksesta on elämässä hyötyä. Sitä paitsi, nykyään on aika harvinaista, että ihmisillä on vain yksi tutkinto ja eläkevirkoja ei todellakaan jaella. Saatika, että nuoret ihmiset olisivat samassa työpaikassa viittä vuotta kauempaa.

Sitten alkoi puhaltaa muutosten tuulet. Vaihdoin kotikaupunkia ja työpaikkaa. Työpaikka oli aivan erilainen kun edellinen työpaikkani, jossa olin työskennellyt vuosia. Työni ei todellakaan tuntunut enää mielekkäältä. Monta vuotta pohdin, että olen urani huipulla ja jos en tee sille mitään, siihen jään. Yliopisto-opinnot hoitotieteistä kävivät välillä mielessä, mutta miksi? Pänttäys ja tentit eivät koskaan ole olleet minulle luontainen tapa oppia ja kehittyä. Miksi siis haluaisin kiduttaa itseäni jollain, joka veisi minusta enemmän mehuja kuin antaisi mitään positiivista takaisin?

Tulin raskaaksi ja jäin äitiyslomalle, jonka aikana minulla oli ensimmäistä kertaa kymmeneen vuoteen aikaa pysähtyä ja miettiä, mitä elämältäni oikeasti haluan? Tulotkin olivat pudonneet jo niin minimiin, ettei sillä ollut enää merkistystä olisinko kotihoidon- vai opintotuella. Jokaisella meillä on vain yksi elämä ja se pitää käyttää niin kuin itse parhaaksi näkee, eikä tehdä niinkuin muut ympärillä olevat ihmiset haluavat. Neuvoja on hyvä kuunnella, mutta niille ei saa antaa liikaa valtaa. Jokainen tekee täällä omat ratkaisunsa ja vastaa niistä. Aloin työelämästä poissaolessa haaveilla ammatista, jossa saan oman kädenjälkeni näkyviin paremmin. Sisäinen paloni huusi, että nyt tai ei koskaan! Olin myös erinäisten harrasteprojektien kautta huomannut, että minussa on niin paljon potentiaalia luovaan suunnittelu- ja organisointityöhön, jota en vain yksinkertaisesti voi heittää hukkaan. Se olisi typerintä, mitä olisin koskaan tehnyt ja tulisin katumaan sitä lopun elämäni.

Tottakai ajatukset pelottivat. Asuntolaina ja pieni lapsi hoidettavana. Minäkö muka hyppäisin takaisin opiskelijaelämään? Jokainen ajatus, jossa palasin takaisin omaan, nykyiseen ammattiini, alkoi kuitenkin kuristaa kurkkuani ja päätin, että tälle on tehtävä jotain. En voi enää palata työhöni. Ainakaan kokopäiväisesti. Olin liian monta kertaa elämässäni ajatellut olevani liian vanha, huono tai jotain, miksi en voisi hakea johonkin. Että kaikki muut ovat varmasti parempia ja ei kannata itse edes yrittää. Kerrankin olin itsevarmempi kuin koskaan. Nyt olen vielä nuori, alle kolmenkymmenen ja en halua löytää itseäni kymmenen vuoden päästä jahkailemassa, miksi en silloin vaihtanut alaa kun sitä mietin?

Onneksi kotoa löytyi myös alanvaihtoon paljon kannustusta. Mieheni oli vuosia katsonut sivusta ainaista hajoiluani omasta työstäni ja suositteli minua harkitsemaan alan vaihtoa. Vuosia kielsin itseltäni haaveilut opiskelusta ja uudesta ammatista. Mieheni oli myös kyllästynyt siihen, että aina sanoin hänelle, kuinka tuonkin jutun olisin tehnyt tuossa ja tuossa asiassa paremmin ja olisin niin hyvä tuossakin työssä. Ja tottakai kadehdin samanikäistä serkkuani, joka oli tehnyt kaksikymppisenä ratkaisun seurata luovuuttaan ja työskenteli nyt graafisena suunnittelijana. Kumpa minäkin saisin tehdä työkseni jotain mitä jo osittain harrastelin! Jotain mielekästä ja johon löytyy suuri palo ja intohimo, jotain, joka tulee aivan luonnostaan. Vaikka hammaskiven rapsuttelukin on kivaa, voin silti aivan hyvin elää ilman sitä, mutta ilman piirtämistä ja ainaisen luomisen tuskan purkamista en.

Yhteishaku keväällä 2017 alkoi ja mieheni sanoi, että nyt loppuu tässä perheessä mahtailu ja näytät maailmalle, mitä oikeasti osaat! Teet ennakkotehtävät ja katsot mihin se riittää. Jos edes kutsua pääsykokeisiin ei tule, voit palata takaisin omaan ammattiisi ja tiedät, ettet voi olla parempi missään muussa hommassa. Jos kutsu tulee ja sinut vielä valitaan opiskelijaksi, tiedät, että olet tehnyt oikean ratkaisun, sillä joku muukin on nähnyt sinussa huimaa visuaalista potentiaalia. Viisas mies.

No, pääsykoekutsu tuli, ensimmäinen päivä pääsykokeista meni ja tiesin, että n. puolet putoaa tässä vaiheessa jatkosta. Illalla jännitettiin netin ääressä pääsenkö jatkoon vielä kahdelle seuraavalle pääsykoepäivälle. Ehkä eniten olisi harmittanut tippua tässä vaiheessa! Menin kahtena seuraavana päivänä pääsykokeisiin sillä asenteella, että koulupaikka on minun ja haen kouluun ainoastaan tämän kerran. Minä aion kuulua siihen seitsemään prosenttiin, joka pääsee sisään. Luja tahto ja itsevarmuus kannattivat. Annoin pääsykokeessa kaikkeni, enkä olisi pystynyt parempaan suoritukseen. Monta tuskaista viikkoa odotin opiskelijavalinnan tuloksia ja olin henkisesti valmistautunut siihen, että mitä jos opiskelupaikka Turun Taideakatemiasta ei aukeakaan minulle? Onneksi tämä tarina päättyy onnellisesti ja ilon kyyneleet virtaavat poskillani samalla kun tätä kirjoitan. Minä tein sen! Kuten erääseen pääsykokeen tehtäväänkin Elastisen sanoin kirjoitin: Varo mistä unelmoit, se voi toteutua <3




Turun Taideakatemian Mainonnan suunnittelu, täältä tullaan!
Doris

8 kommenttia:

  1. Hieno juttu, paljon onnea opiskelupaikasta! Tuli tekstiäsi lukiessa niin mieleen se kevät, kun itse vihdoin tiesin mitä haluan opiskella, luin useamman kuukauden ja pääsin sisään ensimmäisellä hakukerralla, ala on marginaalinen yliopistossa. Kyllä kannatti! Hauskaa opiskelua!

    VastaaPoista
  2. Paljon onnea opiskelupaikasta! :) Toivottavasti nautit opinnoista!

    ❀ Cinderella Days ❀

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos paljon! Kyllä mä luulen, että todella nautin, siltä ainakin nyt tuntuu :) Vaikka missään nimessä helpot 4 vuotta ei varmasti ole edessä :)

      Poista
  3. Ihana, että uskalsit hakea. Hurjasti tsemppiä opintoihin ja onnea opiskelupaikasta! -kirmi

    VastaaPoista